»En luule, että sinä puhuit sellaisesta syystä.»
»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla sieluuni! Kuitenkin, Viktorine…»
»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti ja pyytäen.
Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja kiiruhti ulos.
* * * * *
Aivan väsyneenä näin tavattomista ponnistuksista vaipui Wilhelm nojatuoliin.
Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin huolimattoman ivallisesti:
»Kaikki on katoavaista auringon alla!»
Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin, eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.
Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi suuttua.