Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen niin pian kun hän palaisi kotiin.
»Luota siihen!» vastasi mies mennessään.
* * * * *
Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia eikä häntä vielä kuulunut.
Vihdoinkin, kun pöytäkello löi neljännestä vaille kymmenen, tuli
Wilhelm.
Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.
»Mikä sinua vaivaa?» änkytti hän.
Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli joutunut hänen jalkoihinsa.
»Voi sentään, varo Biancaa!»
»Ole hyvä ja vaikene, muutoin muserran sekä Biancan, että…»