Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:
»No, mitä uutisia kuuluu?»
»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit hänen luokseen iltapäivällä.»
»Ja se, mistä puhuimme?»
»Mikä?»
»Oletko unohtanut neuvoni?»
»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa. »Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»
Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes, että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.
Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa punaiset silmät.
Lapsi rukka oli itkenyt niin paljon.