Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.
Kuinka monta kyyneltä hän vuodattikaan hiljaisuudessa!
Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.
* * * * *
Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven edessä.
»Tuletko, ystäväni?» kysyi Wilhelm, joka seisoi salin ovella ja odotti.
»Heti!» vastasi entisestä vierashuoneesta Viktorinen ääni.
Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa pois ja meni vaimonsa luo.
Viktorine seisoi uunin luona nojaten päätään käsiinsä.
»Kuinka on laitasi, lapsi rukka?»