Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen
johdosta epätoivoon.
Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää
itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!
Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin… oi, älä koskaan murehdi siitä!
Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin paljon perää!
Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin. Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa, ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen, kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää minulle kaiken.
Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet
päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.
Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin
ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.
Mutta anoppi sanoi, kun Briitta sisäkkö aikoi asettaa lautasen lisää:
»Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta… Viktorine, tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»
Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella puolella.