»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä kiellän sinulta kaiken muun!»
Ja Wilhelm vei vaimonsa sivurakennukseen.
Nytpä Viktorine oli samalla sekä onnellinen että peloissaan.
Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin, kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle asialle.
Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi — syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen päivä.»
»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt sitten on tehnyt?»
»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää vanhempiensa omassa talossa!»
»Mehän puhuimme Viktorinesta!»
»Minä puhun siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta sen voin sanoa, etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista… Mutta kuka kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi, kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä komennan!»
»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä… Mutta yhden seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan, sillä hän ei koskaan hätiköi.»