»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.
Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä, jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista, ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla, lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.
Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.
Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein joka hetki pyörtymäisillään.
»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!» sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin lempinimittelyissä.
»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi hänelle.»
»Mitä ihmeitä — ei nyt sovi hänelle… Ohoo, sepä nyt olisi todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla, ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa… eikä ole tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»
»Äiti hyvä, tämä…»
»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»
Vastaamatta sanaakaan tarttui Wilhelm nyt vaimonsa käteen ja sanoi: