»Mikä nyt on… Seis, seis! Mihin sinä olet menossa?» kysyi Wilhelm.
Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.
Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.
»Onko joku sairas, äiti, koska vaunut menivät tyhjänä?»
»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella sinulle!»
»Haa — Viktorine…» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei, sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja… ja enempää ei tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy. Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen tehnyt kaikki mitä olen voinut… näet itse, että olen lähettänyt hakemaan lääkäriä.»
Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet: syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.
Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.
Täällä astui Ulla täti häntä vastaan:
»Kuollut ehkä?» sammalsi hän värisevällä äänellä.