»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin, niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä.»
»Oi, älkää pelätkö… Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi… Päästäkää minut, Ulla täti… minun täytyy päästä sisälle!»
XV.
PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.
Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä aihetta.
Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:
»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui!
Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»
»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»
»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai ainakin voit myöntää.»
»Ei, minä vakuutan: hän ei suinkaan käskenyt.»