»Mutta joka tapauksessa tuli hän tänne ja moitti sinua kiivaasti?»
»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut asettanut — ja silloin… silloin…»
»… piti sinun kärsiä siitä, lapsi rukka?»
»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin uudestaan ryhtyä silittämään… silloin minä varomattomuudessani, huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin… kuten tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma syyni.»
Wilhelm sulki nuoren naisen syliinsä.
»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun; ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä… ehkä…»
»No, mitä?»
»… ehkä olisit kaivannut minua vähän, jos olisin kuollut?»
»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle totuuden — kaivannut sinua syvästi.»