Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa helakanpunaisille ruusuille.
»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen puuhista… Tiedätkö mitä teemme?»
»En, minä en uskalla aavistaa mitään.»
»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»
»Kuinka — me… me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit tehdä työtä?»
»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen tuollaisella äänellä?»
»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»
»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi, väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä, että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan, jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»
Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan, mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.
Sulkien hänen kätensä omiinsa katseli Wilhelm häntä.