— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa. Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen. Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari alkoi tehdä lähtöä.
— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme, rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän sinua seuraamaan meitä kotiimme… Tahtoisin niin mielelläni näyttää sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi — kuiskasi hän.
— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna… tai kaikkein viimeistään sunnuntaina… mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten töitä.
— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon järjestämisessä?
— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään iloisuudesta.
* * * * *
— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan se Antoniaa tai koskeeko se… — Hänen kasvoilleen levisi hieno lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.
— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen, että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen, enkeliseni!
— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat kukat maantielle.
— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?