— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä, koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.
— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun kosintaani.
Leonore ei vastannut.
— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan (toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi luopua!
Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä — nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen, varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.
— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.
— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa… 'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!' anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!
IX
Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.
Saman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen sukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että Antonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan Hagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin mainittiin).