— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, — minulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on tapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja voin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut tunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt muuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta näytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen omaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko tämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa olentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!
Nämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä vähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo kuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä viimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla oli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään ajatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos Antonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta kuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa, etteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet häntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen liiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia oli lähestyä häntä, muuten… Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.
Seuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa lankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore päästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti keskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi häntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä kaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut herkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen jumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan muita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden tuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään hänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan — everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Talvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa, jolloin rouva sai enemmän vapaata.
Surukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen suuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen tyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan osoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden harso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi, sillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja kiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta enempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan tiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.
Muuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle päin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein koko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut, ketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään erityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen ja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään tiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet. Onneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden vuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin paljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista kolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa päästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.
Kello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä kesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä kiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien ratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella jännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut pysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun päärakennukseen.
Wolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja — varovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta ensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin oli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei erossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen päätökseensä.
Tämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos Antonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan miehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.
Antamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan syleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat naiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen tulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita Melldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen kun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu kahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti välinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän pyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.
Hän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka oli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi — hänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä: