— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua… kun kuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.
X
Viimeinen keskustelu.
Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:
— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin itseltäni… älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.
— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva, joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden, rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, — sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan puhaltaa tuhkaan… ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään sinun tahallisen hulluutesi.
Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan. Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon…..
Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä, vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.
— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut; mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa, eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan: pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin… Minä kuulun varmaan niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.
Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan, kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.