Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut, kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.
Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä, joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.
Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun kirkastamassa salissa.
Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.
Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella ja nousi.
— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme, puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!
Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä vaimoaan.
Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.
Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.
Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen… Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan: