— Sinä et ole vastannut, Antonia!
— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo- tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se riippuu ainoastaan sinusta… sinusta yksinään.
— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines… Ajattele, Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.
— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi, etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana… Annan sinun ratkaista.
— Voi vaikene… älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten sijaan armeliaisuutta!… Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua, koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti… Rakastinhan sinua ennenkuin lähdin matkalle ja…
Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten mitään vastaamatta, jatkoi hän:
— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa seuraa, jos halveksit sisartani.
Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.
— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele…
— Mitä tarkoitat?