— Jos… jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä sinut…
— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?
— Ehkä.
— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?
— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.
— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa miten tahansa, minun täytyy matkustaa… myöhemmin ulkomaille… Mutta sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.
Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.
Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.
— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen, — sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi… rukoilisi lapsen nimessä.
— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!