Sitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä, ja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä sytytti hänen verensä kalvavaan paloon.
Muuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella kietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien puutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.
Hehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen kotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen saaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle, koska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden sijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä epäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.
Jos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa, niin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka elämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien luonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut sanoa niiden valtiattaresta.
Antonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki, joutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän tullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään sievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä kauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen tietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä huolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.
Mutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja sen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo, puettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki tuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen tulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän kevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman hameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä tuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa, jolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen yli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.
Kului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään. Oliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei lausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä tapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?
— Minun täytyy saada se tietää!
Hän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä sanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka hän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään täydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi halunnut samota maailman ääreen.
Mutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa nuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään. Nähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään ja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti kumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi: