— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti täältä?
— Sitä en tiedä, armollinen rouva.
— Ettekö tiedä?
— En, en ollenkaan… Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten isäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin erehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.
— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?
— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani ja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja sieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen ostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa halvemmalla kuin tällä.
Antonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi nyt vahva sumu… — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.
— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä — hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla hyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan… niinkuin en minä herra Brandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!
— Herra Brandtilta… sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään olette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?
— Kuukausi takaperin… Se on lähetetty lastenkodista… Niiden johtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia hoidettaviksi tänne Smoolantiin.