— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?
— Tietysti… hän luki minulle kirjeen… Mutta eikö rouva halua nähdä pienokaista?
Odottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle kahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.
— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten, vaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen rakastettavan näköiseen pienokaiseen.
— Se on tuo vaalea… Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle rouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!
Mutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.
Nuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!
Yhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi, että lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä vetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta esiin, sopersi Antonia:
— Antakaa olla… minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui takaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.
Tultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.
Mutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.
Hänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —
Voi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!…
Minä kirjoitan hänelle… niin paljon voin alentua, että ilmoitan
hänelle, kuinka minä halveksin… sanon hänelle… sanon…
Hän vaipui toistamiseen maahan.