— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun alla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, mutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua, rohkenin yrittää häntä nousemaan.
— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän ollut pyörtynyt?
— Ei oikein… Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse hitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule, että häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja tavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.
— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen empimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.
Kuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt pojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin olemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun välitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin nimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta ole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia, joka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka tapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka lastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä lailla asia tulee jokapäiväiseksi.
Lisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta kaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet uuvuttanut.
— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden tähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona. Kunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla nykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!
— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka minun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä tavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä pelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen äitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään — milloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma äitiytesi sitten niin onnellista?
— Se on ollut onnellista!
— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon ääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan nyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta…