Pian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa sohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti ymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin se olisi ollutkin.
Niin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän ääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään malttamatta miehelleen seuraavat rivit:
"Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin muiston.
Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni… Minä näin sinut tullessasi Jokitorpasta.
Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.
Oi, Wolrat, Wolrat, miksi me milloinkaan yhdyimme?"
Sinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan ja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän postissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä ajatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän palatessa pääkaupunkiin.
Neljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen sekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi tuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin jokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat usvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli saanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän iltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona Antonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.
Lyhyen kirjeen loppu kuului näin:
"Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta voimakkaammat.