Hyvä… sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja haavoita minua! Sillä silloin… mutta siitä en halua puhua.
Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jota
ehkä kerran saan syleillä!
Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestä
oleskelupaikastani."
Kuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot. Hän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen näkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo onneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen onnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä kirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin sieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen kapteenin antaman osoitteen mukaan.
Nyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli niin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan hänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta, itsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut varoittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän ollut siihen vielä lisännyt: "Sillä silloin." Jatkon hän oli jättänyt sanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.
— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan edestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä on tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä pidättääksesi.
— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on parempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin että hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä kärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että ainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole kärsivällinen minua kohtaan!
XIII
Käynti Melldalissa.
Raskain, hitain askelin hiipi syksy vähitellen Hagestadiin. Oltiin jo likellä joulukuun alkua, ja jollei sairaus olisi pidätellyt Antoniaa kotosalla, niin piteli häntä ainakin apeamielisyys, joka hänet oli vallannut ankarain mielenliikutusten jälkeen.