Se sai alkunsa, kun hän ulkomaalta käsin sai mieheltään ensimäisen kirjeen, jonka ohessa seurasi hänen oma kirjeensä, miehen kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, että hän olisi sitä lukenut. Tätä ei siitä huolimatta saattanut epäillä, sillä kirje oli avattu. Muuten kirjoitti hän vain muutaman sanan matkasuunnitelmastaan, toivoen, ettei Antonia enää halveksisi seurustelua hänen sisarensa kanssa, sekä pyysi häntä ei tosin lämpöisin, mutta ei kylminkään sanoin olemaan varovainen ja kaikessa noudattamaan lempeän äitinsä neuvoja.
Mitään kaukaisintakaan viittausta kotiintulosta ja jälleen yhtymisestä ei ollut. Hänen mieltään näkyivät kiinnittävän yksinomaan ne työt, joihin hän oli ryhtyvä.
Kun ei nyt ainakaan pariin vuoteen ollut mitään toivoa eikä pelkoa jälleennäkemisestä, alkoi Antonian elämässä tästä ruveten välinpitämätön hiljaisuus. Kalvavat tunteet asettuivat, niinkuin kaikki olisi vaipunut kuolemaan, äitinsäkään kanssa hän ei suostunut puhumaan poissaolevasta puolisostaan. Jos katumus todenperään alkoi häntä ahdistaa, väistyi se heti kun hän muisti, että hän nyt oli saavuttanut sen, mitä miehen varoitus tarkoitti: tämän täydellisen halveksumisen (sillä muuten olisi hän osoittanut loukkaantuneensa Antonion hurjasta kirjeestä), ja että kaikki siis oli lopussa.
Herra Brandtin häät oli lykätty joulukuun alkupäiviin; ne oli tällöin määrä viettää morsiamen kasvatusvanhempain luona, toisin sanoen naapuripitäjän pappilassa, jossa mamselli Sofie Dahlia, kuolleen komministerin tytärtä, oli lempeydellä kasvattanut lapseton rovasti vaimonsa kanssa.
Nyt pyysi herra Brandt sitä suurta suosiota, että hänen armonsa osoittaisi hänelle ja hänen morsiamelleen sen kunnian, että olisi läsnä vihkiäisissä, ja Antonian täytyi äidin vakavasta vaatimuksesta suostua, ensin jo kieltäydyttyänsä; Lisen-rouva selitti painavasti, että kunnon vuokraajalle oli säädyllisyyden nimessä tämä huomaavaisuus myönnettävä.
Herra Brandt poistui ihastuneena ja kiitollisena.
— Mikä nyt on lähin seuraus tästä lupauksesta? — kysyi Antonia jäätyään kahdenkesken äitinsä kanssa. — Ensin pitää minun tehdä vierailu Melldaliin — en voi loukata everstin perhettä, tai oikeammin jotakuta muuta, suostumalla tähän juhlallisuuteen ennenkuin olen käynyt muualla.
— Minua ilahuttaa, että suot everstiläisille kunnianosoituksen, joka suinkaan ei tule heitä kohtaan liian aikaisin. Lähdemme siis sinne huomenna aamupäivällä.
Ja niin tapahtui. Mutta vierailu kesti tuskin puolta tuntia, sillä onneksi tai onnettomuudeksi ei everstinna ollut kotona, ja vieraiden tullessa sisään harjoitti eversti juuri komppaniaansa, mihin kuului kuusi kappaletta koiria, jotka istuen takajaloillaan, pieni keppi toisessa etukäpälässä, opettelivat — kunniantekoa.
Aluksi syntyi äkkinäisen keskeytyksen johdosta hälinä ja haukunta, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kunnes pikkujoukko sai käskyn palvelijan johdattamana marssia "kasarmiin", kuten eversti nimitti sitä maakerroksen huonetta, joka oli järjestetty hänen suosikeilleen.