— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen kovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että herra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden juosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä päivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle asti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista ulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan virallisella käynnillään meidän puolellamme.
— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja hyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo loukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut kilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut esiin — sulhanen itse on ajopenkillä.
Sisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja niin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan tuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.
Kun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti itse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin niin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata niihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta, joutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli katkonaiseksi.
Asia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista portaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja espanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi kiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle puolen pihaa.
Palvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden kysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.
Ihmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren rouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan sisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.
— Oleskeleeko hän usein täällä?
— Sangen harvoin… en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden päivän täällä pappilassa.
— Mitä… mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin johtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä miehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka näin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.