Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin käsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen varaston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin valtiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas kasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille. Onneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen liuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien edessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää vierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan vastaan häävieraita.
Vihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän rukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka matka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät elämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt mieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun juhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi ratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen hienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.
— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin ystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää erikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.
Viimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka melkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.
— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen salaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia. Ehkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin sisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui ruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien vieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien vaikutelmiensa virtaa:
— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna odottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?
— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani tulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille… nuorin on vasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.
— Se oli siis erehdys… Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään hän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli Jokitorpassa.
Sitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa tunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja siksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan varjoon.
Ensin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet, kun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää kuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta hänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä, hänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti reunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin hiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa ja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten vakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä välinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa sellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa kuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta uudesta kodistaan.