Tällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa äänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa kauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen vielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä, päästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa syystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että kaikki syy on hänen tahollaan.
Epäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo kolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.
— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei kai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?
Antonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen ponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne ratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa ennen… Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan hajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten nähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin alueitten rajaa?
Tämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina, jonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä: — Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin pistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.
Tähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja- ja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin rouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat turhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän kasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa, etteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä erotessaan.
Viimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala tietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella surumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta hänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen kättään vasten.
— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten tuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä tervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko minusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin unohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu siitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin harrastus ja osanotto!
— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti? — kysyi Lisen-rouva matkalla.
— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi, kuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja Wolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.