XV
Rouva Sofie Brandt.
Antonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi välttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän lainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu väsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut muuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.
— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen kohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri palasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon, ettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla vierailuillasi.
— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä vielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse tietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa. Hän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee maailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.
— Niin minäkin oikeastaan luulen… mutta lupaa nyt kaikessa tapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!
— Sen minä itse ymmärrän parhaiten… älä sinä ollenkaan huolehdi siitä asiasta!
— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen teen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin, niin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.
Tämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut kapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa keskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen onnitellut häntä.
Valitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan aviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.