Sofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:
— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä? Etkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan sellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen toivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna sellaisia lupauksia.
— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.
— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia mahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun täytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän tarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan, pieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin tietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.
Muutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia eräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan, jollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.
Hän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden jälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen vieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut hänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi pistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa todennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin lähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian tunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska hän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja silloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet vieraakseen häihinsä.
Syventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat hänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän juuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa ei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli kävelemässä.
— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko teidän armonne mennä vietä kauemmas?
— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te kävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.
— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään… ja koska olen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei luullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella hitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se ole teille epämieluista.