Se olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie olisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut Antonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.
— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla sinne asiaa?
— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa kahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta on antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo Smoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita pääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.
— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla itselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.
— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin menettää molemmat vieraat lapset.
— Kuinka niin… eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?
— Onpa kyllä… mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että everstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat pojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta valintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne. Voi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut liikaa… näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein pahoittaa hajamielisyyteni.
— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.
Olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.
XVI
Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.