Niin kauan kuin Sofien hame vilkkuili näkyvissä ei Antonia uskaltanut liikahtaa, mutta kun ensimainittu vihdoin oli kadonnut, tunkeutui toinen toistaan seuraava kuumeväristys hänen luittensa ja ytimiensä läpi, jotta hänen täytyi kouristuksen tapaisesti tarttua lähimpään puuhun.
— Voi Wolrat, Wolrat, sinä olet siis kääntynyt sisaresi puoleen, ja hän on osoittanut suurempaa jalomielisyyttä kuin vaimosi, joka ei keksinyt tarpeeksi kovia sanoja tuomitakseen sitä naista, johon sinun suosiosi kerran on kohdistunut. Ja tämä vaimo vaati vielä lisäksi sinulta sellaista, mihin kunniallinen mies ei koskaan voisi suostua: kavaltamaan tuon naisen nimen.
Ensimäisen kerran hän sielussaan teki tämän myönnytyksen, miltei anteeksipyynnön.
Ei koskaan, koskaan hän anna minulle anteeksi! Vaikka katumukseni muodostuisi niin hehkuvaksi, katkeraksi ja kiduttavaksi kuin se milloinkaan voi muodostua, ei se hyödytä minua lainkaan nyt kun oikea aika on ohi. Olipa sentään tavaton onni kurjuudessa, ettei Leonore ollut kotona käydessämme siellä. En tiedä, mikä olisikaan voinut olla seurauksena ja kuinka olisin käyttäytynyt, jos olisin äkkiarvaamatta kuullut tuon uutisen hänen läsnäollessaan. Sillä vaikkapa kunnon eversti olisi lopettanut kertomuksensa uskomalla minulle, mitä kaikkia huvituksia hänen vaimonsa aikoo talvella tarjota hänelle, olisi äiti heti havainnut sen hämmästyttävän kiihtymyksen, jota en mitenkään olisi voinut peittää. Mitä kysymyksiä minulle olisikaan silloin tehty! Mitä tuskia olisin saanut kärsiä!… Ja kun muistan, että tällaisesta ikävästä tapahtumasta pelasti minut pieni koiranpentu raukka, tunnen melkein omantunnonvaivoja, että niin säälimättömästi tyrkkäsin sitä sen maatessa sohvalla kaikessa rauhassa.
Hieman rauhoittuneena tästä aprikoimisesta hän tuli sitten ajatelleeksi, kuinka monasti me saamme tuta Jumalan hyvyyttä ja suojaa tavalla, jolle me ylpeät ihmiset hymyilisimme, jos edeltäpäin sen aavistaisimme, mutta johon nöyrästi alistumme sitten kun kokemus on osoittanut meille lyhytnäköisyytemme.
Antonia mietti edelleen, miten vähän hän rakasti toisia olentoja maailman pitkässä ketjussa. Niin, hänen sisimpänsä oli aina ollut hedelmätön maa. Hänellä ei ollut koskaan ollut suosikkina koiraa, kissaa eikä lintua, ja kuitenkin nämä kaikki olivat luodut ihmisen ystäviksi, ja oikein hyviä ystäviä niistä tuleekin monille, jotka niitä ymmärtävät..
Leonoresta (siitä pääkohdasta ei Antonia riistäytyä irti) tulisi siis pojan kasvatusäiti! Wolrat ei ollut siis antanut tuoda tuota pienokaista seudulle loukatakseen sillä toimenpiteellä vaimoaan tai suodakseen tilaisuuden jalomieliseen tekoon, vaan ainoastaan valmistaakseen sisarelleen mahdollisuuden löytää itselleen suosikin, jonka eversti suostuisi ottamaan kasvattipojaksi. — Niin, niin, — huokasi Antonia, — nyt minä käsitän kaikki! Leonorelle ei riittänyt se osuus Wolratin rakkaudesta, jota tämä oli hänelle aikaisemmin osoittanut — nyt hän saisi siitä senkin osan minkä vaimo on kadottanut. Kunpa en vielä lopulta vihaisi Leonorea!
Mutta tuskin oli tämä ajatus herännyt hänen sielussaan, ennenkuin hän pelästyi omaa itseään… Kuinka — ei siis ollut kyllin siinä, ettei hän voinut sietää Leonorea, että hän tuskin saattoi osoittaa hänelle tavallista kohteliaisuutta! Vieläkö hän nyt kaiken lisäksi vihaisi miehensä sisarta siksi, että tällä jäykkyydestään huolimatta oli lempeitä tunteita ja sellaista tosi naisellisuutta, jota Wolrat piti niin suuressa arvossa!
— Hyvä Jumala, kunpa kaikki vielä kerran muuttuisi — kunpa voisin voittaa sen sielussani alinomaa uudistuvan kiduttavan tuskan, että minua yksin on loukattu ja solvaistu, jonka vaoksi on luonnollista, että minun tulee osoittaa epäjaloutta, suvaitsemattomuutta ja leppymättömyyttä! Mutta ankaralla kurilla minä hivutan pois sielustani sen kovan ylpeyden, joka itse asiassa on ollut syynä kaikkeen tapahtuneeseen. Ja varmaan, varmaan tapahtuu minussa suuri muutos silloin kun lapsi, jota en tähän saakka ole ajatellut rakkaudella, jota tuskin olen voinut ajatella ollenkaan, tulee ja osoittaa minulle keinon sovun solmimiseen tulevaisuudessa.
Palatessaan kävelyltä oli hän vallan toinen ihminen kuin sille mennessään. Kuljettuaan lehtokujan läpi hän tapasi herra Brandtin, joka ujosti mainitsi vaimonsa varmaan liian rohkeasta käytöksestä sekä pyysi sitä anteeksi.