— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla äänellä.
— Mikä on nimesi?
— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.
— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?
— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle, ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.
— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?
— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se hauskuus.
Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus, huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.
— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?
— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen eteenpäin!