— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo… Pelle… ei Pekkahan sinä olet… Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta pienine kivääreineen.
— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?
— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.
— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies, — hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi, joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa pataljoonaa?
— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä poikia.
— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi, kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö sinä Pekasta?
— Kyllä hiukan.
— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?
— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.
— Niin et saa tehdä tästälähtein!