— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä teekään.
— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita! Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri, sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?
— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.
— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?
Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.
Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen, minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen, lausuen:
— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?
— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia, vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!
Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat jo ovelle.
— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä suuren!