— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi vanhan everstin kaulaan suudellen häntä…
— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti… sinähän olet niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.
— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän sinua hyvänä ja jalona miehenä.
— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä, joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä, teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä meitä ottamasta lasta omaksemme.
— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian tarpeelliseen järjestykseen!
XVIII
Kahden vuoden aikana.
Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa, kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua kokonaisen kahden vuoden aikana!
Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja
Melldalissa.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.