Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut, nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.
Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi, tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille, olivat ne muuttuneet teennäisiksi.
Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin, ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.
* * * * *
Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.
Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.
Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään jaksanut itse imettää lastaan.
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen, missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.
Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä huolellisimmin.
— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä, se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.