Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä — ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.
Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen saattoi selvästi huomata.
Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti, sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä asemassaan tietysti parhaiten.
Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.
Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti, ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.
— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi, mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen onnen silloin kun sen ansaitset.
Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään, ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan. Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä vaikutti hyvää hänen sydämelleen.
XIX
Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)
Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään, joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.