Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut. Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa, sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan, ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.
Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen teräväpuheisuus huvitti häntä.
Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.
Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut, ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi, kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle, vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan…
Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle, jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita kimnasisti hänelle kirjoittaisi.
Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen tehtävän Pekan suoritettavaksi.
Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä itse kerrassaan kylpi hiessä.
Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan tyydyttänyt everstiä.
— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään, vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.
— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.