Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.
— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se olisi voinut purra sinua!
— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että uskallan sitä lähestyä.
— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä hautakumpua yhtä rakkaasti.
Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi viedä hänet pois.
* * * * *
Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus: Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa, huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.
Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän…
Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt pienehkön summan Pekallekin… Mutta nyt piti testamentti muutettaman.
Se muutos oli hyvin huomattava.