Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.
* * * * *
— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle hyvää yötä!
— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.
Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias, pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.
— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, — mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.
— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina rakastamaan.
— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle, kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä, jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi, mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin katkeran elämän.
— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin, että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta. Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.
— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.