Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!
Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa, yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin, silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä melkein läheni raskasmielisyyttä.
Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin, että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.
Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti, uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.
Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.
Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.
Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:
— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen — sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.
— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun seurana ovat vain omat ajatukset.
— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni…