* * * * *
Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.
— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar
Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.
— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen, — luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä… Mutta joka tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei meitä epäile siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai miten, Konny?
— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä mielentilassaan… Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia sekä tunteitten että ajatusten alalla.
Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä
Kronebylle varattu penkki oli.
— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä odottaa minua siellä.
Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita, mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.
Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen, vai näetkö sinä häntä?
— En näe… Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja; niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä osaltamme niihin uhrasimme… kas niin… nyt soitto loppui. Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.