Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli loppunut… Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi ylen kauniisti aina setelin saadessaan.
— Rakas poikani, onko hän jompikumpi näistä neitosista? — kysyi vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.
— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat sekä isä että äiti, että Konnyn veri voi yhtä hyvin pettää isäntänsä, kuin monen muunkin veri.
Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.
— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, — millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas, säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen pukunsa on! Hänkin on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön naiselta. Hän on mainio.
— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.
— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi, mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton kauneuteen ihastumaan.
Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen. Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä… Ja miltei yhtä välttämätöntä oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.
Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja. Ja niitähän nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.
Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.