Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän käsitti, että se oli rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni, kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten
suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen…
"Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset?
Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia hänestä ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa, päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli, että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai, oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille, johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään. Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli, sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut aavistuksen siitä uudesta, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

* * * * *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat, ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen, minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!… Ja katsos, tuollahan poikamme tulee… Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa. Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!