— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle, että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.
— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi keskenämme.
— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena, mutta… en suurimpana, — lisäsi Konny hiljaa.
— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta urasta valita minkä tahtoo.
— Kolmesta urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?
— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin, valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.
— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa. Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, — lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.
— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.
— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.
Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.