— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen voi erehtyäkin.
— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni toivoisin?
— Voi ei, älkää puhuko siitä!… Minua ette saa tehdä uskotuksenne siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat: "Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta, joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan, ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".
— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin olette kuullut mitä hän pyytää!… En ollut aikonut niin pian, ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja, joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?
— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä… olen kihloissa.
— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen asiain niin ollen pitää? Tekö olisitte salakihloissa, sukulaistenne tietämättä? Sitä en usko!
Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi, että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista oikeutta?
— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.
Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.
— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan, joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on ehdollinen ja että sen miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo kehdossa määräsivät, on minun tähteni vaatinut suhteemme pitämistä salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.