— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä kohtaan?
— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän, huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.
— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita, joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen täysin tyydyttävän vastauksen.
— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä huonompi.
Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota paroonin edellytykseen.
— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan pian saa toivomaansa paikkaa?
— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka luultavasti… — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen mitä aikoi sanoa.
Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli aikonut.
— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun, mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon. Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy parhaiten.
— Haluatteko, että lähden seudulta?