— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää…
— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi syvään ja lähti.
VII.
Mitä sattui oikeaan aikaan.
Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".
Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily, ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan, että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus oli hänestä kidutusta.
Suruko sillä tavoin voi ilmetä?
Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen, ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen… nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin nöyryyttävänä tosiasiana.
Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan minkäänlaista yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät — pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten kehittyi.
Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä, vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että kukaan mies voisi saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta hetkellisyyteen!