Aviomies oli sillä kertaa voitettu. Hän sulki vaimonsa syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin piintyneistä aatteista ja yksipuolisista mielipiteistä. Hän oli niin kauan etsinyt seuraajatarta itselleen, eikä ollut koskaan ollut varma löytävänsä sellaista, joka vastaisi hänen toiveitaan.
— Mutta sanohan minulle nyt, — sanoi Hermine hellästi, — miten niin äkkiä, lähes kaksi vuotta vaiettuasi, sait päähäsi sen ajatuksen, että — ollessasi vielä, vaikkakin jo lähetystöstä eronneena, Venäjällä — kirjoitit minulle omituisen kosimakirjeesi, pyytäen ratkaisua ja kuulutusta milt'ei samassa tapahtuviksi?
— Oliko se sitten niin omituinen? — kysyi Konny punastuen.
— Olipa kyllä! Kas tässä, lue itse, — ja nyt punastui vuorostaan Hermine siitä, että hänellä kirje tosiaan oli niin nopeasti näytettävänä. Se oli nimittäin yksinään pienessä kilpikonnankuoresta tehdyillä kansilla somistetussa muistikirjassa, joka oli ollut morsiuslahjojen joukossa.
Tämä pieni kirja, joka vedettiin hameentaskusta, kulki kädestä käteen, jolloin kaksi paria silmiä arasti tapasi toisensa ja kääntyi taas pois.
Konny avasi kirjeen, ei juuri lukeakseen sitä, koskapa hän hyvin tiesi mitä se sisälsi, vaan nähdäkseen, oliko sitä luettu useampaan kuin ensimäiseen kertaan. Ja kyllä hän tuli tyytyväiseksi siinä suhteessa! Sitä oli käännetty kokoon monin eri tavoin, ikäänkuin lukija usein olisi yllätetty.
Konnyn pitäessä kirjettä avoinna, käy kuitenkin hyvin laatuun, että mekin tutustumme sen sisällykseen:
"Hyvä neiti Hermine!
Vuosi on nyt kulunut siitä, kun sain tiedon pormestari Ellersin kihlautumisesta serkkuni Amalia H:n kanssa. Ja enemmän kuin puoli vuotta on kulunut siitä, kun sanomalehtiuutisesta näin että heidät oli vihitty. On kulunut miltei kaksi vuotta siitä, kun teidän omituinen ja ehdollinen kihlauksenne tuli puretuksi. Minulla oli siitä tieto jo ennen kuin matkustin ulkomaille.
Teidän mieleenne lienee joskus johtunut, että meillä hiukan sitä ennen oli keskenämme muuan keskustelu, jonka suhteen hartaasti olisin halunnut, että olisitte karkoittanut sen johonkin niin kaukaiseen muistinne soppeen, että vain vaivoin olette sen tavannut. Jos niin kuitenkin on käynyt, olette te varmaan samoin kuin minäkin koettanut kätkeä sen seitsenkertaisen unohduksen huomaan.